Estekanin ensihypyt!

  Pakko tulla teillekin hehkuttamaan, sillä ihme on tapahtunut: Ilpo innnostui esteistä! Taustatietona mainittakoon että vaikka herra on esteristeytys, sitä ei ole ennemmin kiinnostanut esteily muuten kuin esteiden tuhoamismielessä. Tosin ennen joulua pikkupirpana juoksi ulkona vapaana ja loikki siinä samalla Mervin jumppasarjaa, mutta sitten iski murrosikä joka pahenee vain. Tuntuu, että teinikanille estehypyn idean selventäminen on yhtä haastavaa kuin opettaisit internetin saloja katkaravulle.

  Ilpon valaistuminen tuli juuri hyvään saumaan, koska lauantaina on edessä pienen miehen ensimmäiset estekisat ja helppo suora. Reissaamista ollaan harjoiteltu ennenkin, sillä Ilpo kävi joulun alla Turussa hamsterinäyttelyssä saamassa kokemusta häslingistä ja matkustamisesta, ja muutamaan otteeseen olen pojan kanssa käynyt Tampereellakin ihan sinne-ja-takas -idealla.

  Olo on kuin äidillä jonka lapsi oppi kävelemään; olen ihan hurjan ylpeä Ipestä! Pitkän suostuttelun jälkeen kun poika ylitti ensimmäisen esteen, ei loppua meinannut tulla. Edes-takas, uudestaan ja uudestaan, vielä vapaana jaloitellessaankin pitkäkorva loikki esteitä. Lopulta keräsin ne pois jalkavammojen pelossa, sillä hyppääminen aiheuttaa kasvavan jaloille rasitusta enkä halua että se tässä kisojen alla tuhoaa koipensa innostuksissaan.

Loppuun vielä pari onnistunutta räpsyä välähdyksen hetkestä:

Parasta eläimissä on se suhde.

  Pohdin pitkään, miksi ylipäänsä harrastan eläimiä. Mikä juuri niissä kiehtoo? Lopulta tajusin että ei, se ei ole se söpö ulkomuoto, ei kisamenestys eikä se, että pitäisin eläimiä 'vauvankorvikkeina' kuten jotkut. Se on se suhde. Luottamussuhde, jonka eteen saa tehdä työtä, joka vaatii kärsivällisyyttä, herkkikseltä kyyneliäkin, turhautumista ja epätoivoa, mutta joka palkitsee niinä pieninä hyvinä hetkinä. 

  Minulle on sattunut jostain syystä paljon ns. ongelmaeläimiä. Eläimiä, jotka ovat käyttäytyneet huonosti: eli omistaja ei ole niitä ymmärtänyt. Mervi oli sellainen. Alkuun olinkin sitä mieltä, että akka on toivoton tapaus ja siitä saisi lähinnä soppaa. Mervi kuitenkin opetti hurjasti, ja vasta nyt olen ymmärtänyt enemmän siitä mitä kaikkea se antoi.

  Se opetti tietynlaista herkkyyttä. Kunnioittavaa asennetta eläintä kohtaan, että ensin kuulostellaan ja tarkkaillaan ja sitten vähän haistetaan. Joinain päivinä nopea nuuhkaisu riitti, ei tarvittu paijailuhetkiä. Sitä, että osaa eläimen vaatiessa virittäytyä tietynlaiseen herkkyystilaan, peilata eläimen jokaista reaktiota, kunnioittaa ja antaa tilaa, pelata siinä samalla yhteispeliä. 

  Ennen Merviä otin eläinasioissa mallia luonnollisesti kokeneemmilta. Opin rohkeutta käsittelyssä, mutta Mervi opetti ihan muuta. Nykyään lähestynkin uutta eläintä aivan uusin silmin: tahdon tutustua ja tulla sen silmissä hyväksytyksi ja vaarattomaksi, ennen kuin 'käyn kiinni'. Mervi ei sietänyt tätä yleistä syliin vaan -käytöstä ollenkaan. Se nappasi monet kerrat nilkkaan kiinni, jos koitin ottaa sitä tarhasta väkisin sisälle. Silloin harmitti istua tuntikausia ulkona odottamassa että pupu on valmis, mutta jälkeenpäin tajusin, että se vain opetti. Se näytti, miten se tahtoo tulla kohdelluksi. 

  Opin Merviltä myös sitä, miten pienestä voi olla kiitollinen, ja että pienetkin asiat merkitsevät. Neiti ei usein osoittanut hellyyttä ihmiselle, mutta silloin kun se sen teki, sain olla hurjan otettu! Muistan yhdenkin kerran, kun Mervin kanssa kentällä kotiinpaluusta taistellessa olin jo hermoromahduksen partaalla. Annoin kuitenkin kanin olla rauhassa ja istuin itse toisaalla. Yhtäkkiä Mervi kuitenkin ilmestyi viereeni, hyppäsi syliin ja nuolaisi kädestä: kiitos kun et vienyt väkisin, nyt voidaan mennä.

  On hurjan avartavaa huomata, miten eläin antaa paljon kun sen luokse menee aivan avoimin mielin, ilman ennakkoluuloja. Kun menet hakemaan jukuripäistä hevosta tarhasta ajattelematta että nyt se kaakki taas rettelöi. Lähestyt rauhassa, annat toiselle tilaa ja kuljette yhdessä. Siitä ei seuraa hyvää, jos menet jo valmiiksi kärttyisänä toisen luokse. 

  Ihan pienetkin eleet ovat tärkeitä, ja niillä voi näyttää paljon. Monet pitävät kania vain lemmikkinä, mutta minä koitan panostaa suhteeseen. Että kani olisi ystävä jota ymmärtää puolin ja toisin, ikäänkuin laumanjäsen. Että se itsekin uskaltaisi luottaa että uusissakaan tilanteissa ei ole vaaraa, kun suhde on kunnossa. En halua kisata kanillani esteitä, haluan kisata kanin KANSSA esteitä. Suhde on siinäkin tärkeää.

"muuten kaikki on kuin ennen, mutta hännät on pidempiä!"

Meille muutti tänään Carolalta kaksi komeaa hiirimiestä, Esa-Korianteri Toinen ja Pasi-Jesperi. Valmiiksihan kotona oli jo pari hiirityttöä, joista Hitleriina ja Mussoliina saivatkin nyt lähteä poikaslootiin mammailemaan kun uroksia saatiin taloon. Ennen naisiin menoa pienet miehet puhdistivat romanttisesti toistensa pallit, ehkä se oli jokin onnenrituaali?

Vasemmalla Pasi, oikealla Esa.

Hiiripareja yhdistäessä kiinnitin jo huomiota tyyppien lempeyteen: haisteltiin kyllä, nuoltiinkin ja vikistiin, mutta kiinni ei käyty, eikä kaveria juoksutettu. Hamsterien kanssa yhdistäminen on niin hurjan vaikeaa, että innostus lopahti jo siinä kun sama akka antaa ukolle köniin kuudetta kertaa.
Huomasin myös tässä hiiruillessa, että tältä sen harrastamisen kuuluukin tuntua! Ehkä hiiret ovatkin se mun juttu. Hiirinaaraat on vähemmän akkamaisia kuin hamsunaaraat, hiirimiesten pallit ovat valtavat suhteessa pään kokoon, hiiret on useimmiten sileitä eikä pörröisiä, niissä on nostokahva, jos niille ei väännä joka päivä sen seitsemää sorttia pöperöä niin et ole huono ihminen siltikään, ja poikasiakin saa karsia ilman että joku puputäti on ulisemassa äidinrakkaudesta, hiirten söpöydestä ja vaaleanpunaisista poneista. Hiirissä tökkii ainoastaan haju, mutta ehkä sen kanssa voi elää!

Pari A: Esa ja Mussoliina

Pari B: Pasi ja Hitleriina

(BTW vinkvink, jos sydämessäsi on hiiren mentävä kolo niin pian olisi pieniä hiiriystäviä vailla koteja!)

Kaikki loppuu aikanaan.

  Niin moni on tullut kysymään, että koska uusia hamsteripoikueita? Viime poikueestahan on aikaa? Tuletko näyttelyyn? Haluatko poikasia? Olisiko urosta lainaan? Ja lopulta jokainen kysyy, MIKSI EI?

  Koska en jaksa kerta toisensa jälkeen vastailla, niin tässäpä kokonaisuudessaan. Poikasia ei tule, viime poikueesta on aikaa jo vuosi. Jos haluat hamsterin, käänny Saskia Purtilon tai Carola Roivaksen puoleen. Koska hamstereita on vähenevissä määrin, en myöskään käy hamsterinäyttelyissä kuin satunnaisesti ja silloinkin ilman elukoita. Kaikkia näyttää kiinnostavan, että miksi? Miksi säkin lopetat kun kaikki meni niin hyvin? Hamsterikasvatushan on kivaa, eikö vain?

  Harrastuksen ei kuitenkaan kuulu aiheuttaa ahdistusta ja kyyneliä. Ei sitä, että paineiden alla meinaa oma mielenterveys järkkyä. Ei sitä, että näyttelyistä yms. tulee pakollinen paha, ja koko harrastusta pyöritetään verenmaku suussa. Kaikki vittuilevat kaikille, suunnilleen jokainen on joko katkera tai muuten vaan hiekat synnytyselimissä. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että kasvatusta on jatkettava, vaikka ei kiinnostaisikaan. Mä en kuitenkaan enää jaksa.

  Tähän ei vaikuta mammalaumojen (katkerat) juorut, ei todellakaan: aikuiset ihmiset osoittavat vain omaa tyhmyyttään. Jos asiasta koen jotain häpeää, se on vain myötähäpeää. Aina ei mene nallekarkit tasan.
Nämä muutamat hamsuvuodet eivät kuitenkaan ole olleet silkkaa paskaa, ettei kukaan vain ymmärrä väärin.  
  Oon hirmu onnellinen siitä, että pahimmat teineilyajat hääräsin hamsujutuissa enkä pyörinyt kylillä. Että kasvoin ihmisenä siinä missä muut kasvoivat lähinnä leveyssuunnassa koska ES. Että muutamat aikuiset, kokeneet kasvattajat kohtelivat kuin aikuista ja luottivat että hoidan homman. Että pääsin reissaamaan Lappeenrantaa ja Oulua myöden näyttelyissä. Kasvatti hurjasti itsetuntoa sekä stressinsieto- ja suunnittelukykyä, ja voi niitä onnistumisen hetkiä kun ehdittiin viimetipassa junaan tai oma kasvatti valioitui. Niitä tulen muistelemaan vielä kiikkustuolissakin. Opin sosialisoimaan, servaamaan, tulkkaamaan enkkutuomareita, sihteeröimään, säästämään, laskelmoimaan, reissaamaan yksin ja vaikka mitä muuta. 

  Nyt on vaan aika nostaa kytkintä ja tehdä jotain muuta: hamsuharrastus antoi hurjan paljon enkä hetkeäkään vaihtaisi pois. Ei, en niitäkään hetkiä kun raivohullu aikuinen on rähjännyt naama punaisena silkasta harmituksesta. Enkä niitä, kun huomaan pankkitilin hoikistuvan kuin Jutan superdietin kourissa.

  En mä olisi tämä sama Veera, jollen olisi aikoinaan saanut sitä ekaa hamsteria. Enkä puoliksikaan sama, jollen olisi uskaltautunut Urhon, Irman ja Oskun kanssa näyttelyyn. Vaikka hamsterit lähti, niin monta älyttömän tärkeää ihmistä jää.

Saattaa olla, että joskus palaan vielä hamsuilemaan. Toivon silloin vielä löytäväni jostain hamsterin, jonka sukutaulussa on nimi Pouta Poskikarva. Se oli mulle se kaiken hyvän alku. <3

B-poikue, Myssyn muksut kesällä 2012. Untamo, Tyhmy, Maisa ja Hestia. :3