torstai 28. elokuuta 2014

#123 Meille ei koskaan, koskaan tapahdu mitään! (uusia tulokkaita wow)

 Miljoonista askin 'päivitä blogiis!' -kysymyksistä huolimatta en ole kirjoitellut mitään. No miksikö? Koska ei ole mitään mistä kirjoittaa! Kanit syö, kakkii ja nukkuu, niin teen minäkin. Tosin nyt kanit lähinnä harrastavat syömistä ja kakkimista sisällä kanilassa, kun vettä tulee vartin välein kymmenestä eri kulmasta. Vaikkei se kaneja haittaisi, niin mä en ole kovin innoissani kun joudun viemään illalla märkiä ja räpiköiviä rusakoita sisälle, hrrrr.
'Meillä on niin nälkä et näköö haittaa, tuo voikukkia!'

  Nyt kuitenkin vihdoin tapahtui jotain, hankin nimittäin lisää täystuhoja! Uudet pikkuiset ovat pian yhdeksän viikkoa täyttävät ranskanlupparisteytysneidit, isona heistä tulee lihakaneja. Luonnonharmaa sätkyneiti sai nimekseen Amalia Liisa Pandora Puolukka, ja mustasta sylipörröstä tuli Hellu Åsa Rosa Pivonen. Eli Liisa ja Pivosen Hellu näin tuttavallisemmin. 

Pivosen Hellu

Pivosen Hellu

Liisa

Ropellikorva-Liisa

Liisa, nälkäinen Liisa...



perjantai 13. kesäkuuta 2014

#122 Voikukkapuimuri ja kolme laiskuria

Kesä näyttäisi vihdoin tulleen, jipii! Kanit saivat äidin sponsoroinnin ansiosta lisää kompparipaloja ja näinollen suuremman laitumen, joten nyt kelpaa rallitella ja kirmata entistäkin hurjemmin! Tosin niinä päivinä kun järki kulkee kanipäissä, on sisälleotto suorastaan huippu-urheilua kun jättimäisestä aitauksesta koittaa saada yhteistyökyvyttömiä rusakoita sateensuojaan, huoh. 
Ja kesä se tuli Ilpollekin, kuten kuvasta näkyy! Pallienpoistoa edeltänyt tylsä valjasulkoilu on jäänyt taakse, ja pieni mukamies pääsi kunnon laitumelle tyttöjen kanssa. Pari päivää äristiin ja raiskattiin (eritoten Ilpoa...) kunnes järki pakotti päätä ja joku havaitsi että nyt puuttuu pojalta se olennainen eli pallit. Siv ja Via pitävät uudesta kaverista hurjasti, Violakin useimmiten kunhan saa itse tulla Ilpon luo eikä Ilpo häiritse neidin kauneusunia.
  Ennen leikkausta Ilpon ulkoilu piti järjestää niin, ettei ulkoileviin tyttöihin ole näköyhteyttä, sillä tarkkasilmäinen Viola puollusti Ilpoa muilta kaneilta ja retuutti Siviä ja Viaa armotta. Tuo hölmöily on kuitenkin onneksi jäänyt taakse ja kaikki käyttäytyvät fiksusti. Näillänäkymin karvapebat pääsevät punkkaamaan talveksikin yhdessä, kunhan sopu säilyy. 

Siv sai uuden hiustyylin ja syömisen lisäksi myös näkee nykyään. Kiltisti tuo antaa laittaa ponnarin aamuisin, joten veikkaisin sen hoksanneen että näkökykyisenä on hauskempaa. Vian 'hiukset' eivät olleet ponnaripituiset mutta roikkuivat silmillä, joten niitä siistin ihan saksilla jo tässä taannoin.



 Kuten kuvista näkyy, on Violan ruokahalu noussut yhtäkkiä ihan huimasti! Ennen iltapelleteistä jätettiin pahanmakuiset pohjalle eikä vuohenputkea suostuttu syömään, nyt neiti syö kaiken eteensattuvan ja kerjää koko ajan lisää. Simpsakkahan tuo on aina ollut eli hyvä vaan kun ruoka maistuu, vaikkakin näin yhtäkkinen ruokahalun pompahdus on vähän hämmentävää.

Pitemmittä puheitta, aurinkoista ja voikukantuoksuista kesää kaikille lukijoille!

PS. Pahvilaatikot ovat hurrrrjan jänniä, niitä kannattaa tutkia monen pupusen voimin!

lauantai 31. toukokuuta 2014

#121 Pienoiset erot poseerausinnossa ja muuta hupsua

Taannoisen pikakuvaussession tuloksia, voinee jotenkin huomata että toinen kuvattavista
ei ollut kamerasta kovinkaan innoissaan...
Kato kato äiti ota musta kuva ota ota!


No ota nyt yks kuva sitten.

Yks kuva...

...mä sanoin YKS KUVA.

Joo, Viola näemmä vihaa kameraa. Vihaa, isolla Veellä. Meh. 
  Asiasta kolmanteen, mä niin rakastan Suomen kesää. Säätilat vaihtelee kuin maanisdepressiivisen mieliala ja sekunnin sadasosassa saattaa kesken aurinkoisen päivän alkaa sataa kohmeisia kissanpentuja ja tiskirättejä. Jihuu! Tänään sain kanit aamulla ulos kunnes alkoi sataa noin nanosekunnin ulkoilun jälkeen. Noh, kanit sisälle, menee vartti kun taas aurinko paistaa ja kanit katsoo ikkunasta kettuuntuneena. Noh, kanit uudestaan ulos. Nyt meni jopa tunti ennen kuin TAAS tuli kaatamalla vettä... 
  Päätin luovuttaa, kiikutin kanit toisen kerran sisään ja uhrasin kuivan olemukseni nyhtämällä niille pää pusikossa syötävää, jotteivät aivan vaipuisi masennukseen. Ilpo the palliton potilas pääsi sisältä sadeen tauotessa ulos rallaamaan tunniksi, sitä kun ei haittaa vaikka tassut kastuu ja sisällä sohvalla niitä on astetta kivempi kuivatellakin. 
  Ollappa parempana puoliskona hentoisen eukon sijaan kunnon tyä ukkeli, jolla voisi teettää kaneille hienon katetun aitauksen... Meille on tulossa viisi hoitopupua ensiviikolla, ja koska ovat pienipäistä (ja kusipäistä) sorttia, taidan asuttaa heidät suosiolla talvikanilaan sillä pirtsakat intervallikirmailut jäneksen perässä eivät oikein inspaa. Hommaa siis riittää kun pitää saada talvikanilakin asuttavaan kuntoon ja ilma on syvältä rektumista. Tahdon Thaikkuihin...



(Asiasta kukkaruukkuun, edellinen postaus aiheutti ikean lihapullaakin mehevämpiä kommentteja ja ne taas aiheuttivat minussa pienimuotoista myötähäpeää. MINÄ saan kirjoittaa blogissani mistä haluan. Kun en mainitse kenenkään yksityishenkilön, saatikka yhdistyksen (josta en suinkaan puhunut) nimeä, en varsinkaan tee mitään väärin. Kun kerron aikuisten ihmisten harrastaneen suoranaista lapsellista, ajoittain pelottavaakin vainoamista ja erinäistä ulosteenjauhantaa keskenään aiheesta minä, ja sanon odottavani sen loppuneen, odotan silloin näiden itseään liiankin usein aikuiseksi siteeraavien tajuavan olla hiljaa. Mutta mitä saan? Lisää kitinää! Sikäli huvittavaa, että heti koetaan asiakseen tulla kitisemään omista kitinöistä ja samassa lauseessa muistutetaan että minä olen aikuinen, vanha ja viisas. Vaikka kyseiset kommentit aiheuttavatkin lähinnä huvitusta, pyydän kuitenkin jokaista enemmän tai vähemmän raivoilopissastalkkeria menemään itseensä ja keskittämään kiukun vaikka urheiluun. Myös käsityöt, kirjakerhot ja metsissä samoilu voivat helpottaa. Tästä eteenpäin voitte lähettää kiukkuviestinne osoitteeseen: Улица Ленина 5 as3, Siperia. )

Mutta hei, ottakaa tästä kisse. Ehkä se helpottaa.





torstai 29. toukokuuta 2014

#120 Täällä taas!

  Viime postauksesta on kulunut tuhottomasti aikaa talvella käyneen tietokoneäksidentin vuoksi,.Sen seurauksena vanha kunnon sumisamini on viettänyt letkeää lomaa kun tahtojen taistossa hän päätti kuolla. Kuvia on kuitenkin tullut nyt kevään aikana koneettomuudesta huolimatta räpsittyä jos ja kun jotain merkittävää on tapahtunut. Olen toisaalta ihan tarkoituksella pitänyt blogitaukoa, sillä Suomen Ulinayhdistykseksi ristimäni tydet ja tädet keskittivät yhteistuumin turhat kalorinsa minusta määkimiseen. (tässä kohtaa voi autistisinkin jantteri huomata etten puhu shy:stä vaan hams-te-ri-ih-mi-sis-tä. Selkokielellä saa uutiset mutta bloggaamaan en sillätavoin rupea, sori jorit.) Näköjään kuitenkin kaloreita riittää mutta blogitaukoa ei joten uusi kesä, uudet puput ja uudet kujeet, ja hehheh, uudet ulinat.
  Kuten näppäränä saatat huomata, on blogin nimi ja ulkoinen olemuskin muuttunut. Aika pupuisaa, eikö vain? Meillä kun ei enää asusta yhden yhtä pikkujyrsijää, vain kaneja (joista lisää myöhemmin) ja kissoja, joten siirsin aiemmin tehdyn kaniblogin ulkoasun nimineen tänne. Näinollen pupujen kanssa tulee paljon puuhailtuakin, ja blogi täyttynee nimenomaan pupujutuista.

  Meille ei oikeastaan mitään kummempia kuulu, kun ei missään olla käyty eikä tänne perämetsässä mitään maatamullistavaa tapahdu, joten aloitetaanpas esittelemällä kanilan uudet tulokkaat! Tai noh, eivätpä nuo enää niin uusia ole, mutta blogissa eivät ole vilkkuneet.

  Meille siis muutti ystävältäni Veeralta noin kuukausi takaperin rescuena 'leijonaluppa'kaverukset Siv ja Via! Lainausmerkeissä siksi koska papereita tyypeillä ei ole. Ovat todennäköisesti sisaruksia. Veeralle tullessaan tytöt oltiin pesty, puunattu, hoidettu hampaat ja kynnet, ja heistä selvästi näkee vieläkin vanhan 'huonomman' elämän jälkiä. Sivillä on alaetuhampaat vinossa, mutta tuo ei onneksi syömiseen vaikuta kun jauhaa takahampaillaan. Kovin arkoja olivat alkuun, mutta kun saivat Violasta kaverin ja pääsivät laitumelle, on näistä kehkeytynyt hurmaavia mussukoita!
  Via on siis tuo tummempi, kipakka karjanainen joka kuitenkin tykkää kipittää valjaissa ihan mopsityylillä pitkin pihaa. Siv taas kerjää rapsutuksia aina kun ihminen on näkyvissä, seuraa Violan kanssa koiramaisesti vapaanakin ja juoksentelee välillä eeppisesti kuin lihava lammas. Myös Violasta on tullut ihana lammaspupu, siitä näkee kuinka se nauttii ulkona asumisesta.

  Kesän puput siis asuvat perinteisesti ulkona, niillä on päiviksi komppareista koottu superiso laidun ja yöt ne viettävät leikkimökkikanilassa häkeissään. Pitemmittä puheitta, annetaan kuvien puhua puolestaan. Tässäpä siis kanien kesää!












torstai 27. helmikuuta 2014

Estekanin ensihypyt!

  Pakko tulla teillekin hehkuttamaan, sillä ihme on tapahtunut: Ilpo innnostui esteistä! Taustatietona mainittakoon että vaikka herra on esteristeytys, sitä ei ole ennemmin kiinnostanut esteily muuten kuin esteiden tuhoamismielessä. Tosin ennen joulua pikkupirpana juoksi ulkona vapaana ja loikki siinä samalla Mervin jumppasarjaa, mutta sitten iski murrosikä joka pahenee vain. Tuntuu, että teinikanille estehypyn idean selventäminen on yhtä haastavaa kuin opettaisit internetin saloja katkaravulle.

  Ilpon valaistuminen tuli juuri hyvään saumaan, koska lauantaina on edessä pienen miehen ensimmäiset estekisat ja helppo suora. Reissaamista ollaan harjoiteltu ennenkin, sillä Ilpo kävi joulun alla Turussa hamsterinäyttelyssä saamassa kokemusta häslingistä ja matkustamisesta, ja muutamaan otteeseen olen pojan kanssa käynyt Tampereellakin ihan sinne-ja-takas -idealla.

  Olo on kuin äidillä jonka lapsi oppi kävelemään; olen ihan hurjan ylpeä Ipestä! Pitkän suostuttelun jälkeen kun poika ylitti ensimmäisen esteen, ei loppua meinannut tulla. Edes-takas, uudestaan ja uudestaan, vielä vapaana jaloitellessaankin pitkäkorva loikki esteitä. Lopulta keräsin ne pois jalkavammojen pelossa, sillä hyppääminen aiheuttaa kasvavan jaloille rasitusta enkä halua että se tässä kisojen alla tuhoaa koipensa innostuksissaan.

Loppuun vielä pari onnistunutta räpsyä välähdyksen hetkestä:



tiistai 25. helmikuuta 2014

Parasta eläimissä on se suhde.

  Pohdin pitkään, miksi ylipäänsä harrastan eläimiä. Mikä juuri niissä kiehtoo? Lopulta tajusin että ei, se ei ole se söpö ulkomuoto, ei kisamenestys eikä se, että pitäisin eläimiä 'vauvankorvikkeina' kuten jotkut. Se on se suhde. Luottamussuhde, jonka eteen saa tehdä työtä, joka vaatii kärsivällisyyttä, herkkikseltä kyyneliäkin, turhautumista ja epätoivoa, mutta joka palkitsee niinä pieninä hyvinä hetkinä. 


  Minulle on sattunut jostain syystä paljon ns. ongelmaeläimiä. Eläimiä, jotka ovat käyttäytyneet huonosti: eli omistaja ei ole niitä ymmärtänyt. Mervi oli sellainen. Alkuun olinkin sitä mieltä, että akka on toivoton tapaus ja siitä saisi lähinnä soppaa. Mervi kuitenkin opetti hurjasti, ja vasta nyt olen ymmärtänyt enemmän siitä mitä kaikkea se antoi.
  Se opetti tietynlaista herkkyyttä. Kunnioittavaa asennetta eläintä kohtaan, että ensin kuulostellaan ja tarkkaillaan ja sitten vähän haistetaan. Joinain päivinä nopea nuuhkaisu riitti, ei tarvittu paijailuhetkiä. Sitä, että osaa eläimen vaatiessa virittäytyä tietynlaiseen herkkyystilaan, peilata eläimen jokaista reaktiota, kunnioittaa ja antaa tilaa, pelata siinä samalla yhteispeliä. 


  Ennen Merviä otin eläinasioissa mallia luonnollisesti kokeneemmilta. Opin rohkeutta käsittelyssä, mutta Mervi opetti ihan muuta. Nykyään lähestynkin uutta eläintä aivan uusin silmin: tahdon tutustua ja tulla sen silmissä hyväksytyksi ja vaarattomaksi, ennen kuin 'käyn kiinni'. Mervi ei sietänyt tätä yleistä syliin vaan -käytöstä ollenkaan. Se nappasi monet kerrat nilkkaan kiinni, jos koitin ottaa sitä tarhasta väkisin sisälle. Silloin harmitti istua tuntikausia ulkona odottamassa että pupu on valmis, mutta jälkeenpäin tajusin, että se vain opetti. Se näytti, miten se tahtoo tulla kohdelluksi. 


  Opin Merviltä myös sitä, miten pienestä voi olla kiitollinen, ja että pienetkin asiat merkitsevät. Neiti ei usein osoittanut hellyyttä ihmiselle, mutta silloin kun se sen teki, sain olla hurjan otettu! Muistan yhdenkin kerran, kun Mervin kanssa kentällä kotiinpaluusta taistellessa olin jo hermoromahduksen partaalla. Annoin kuitenkin kanin olla rauhassa ja istuin itse toisaalla. Yhtäkkiä Mervi kuitenkin ilmestyi viereeni, hyppäsi syliin ja nuolaisi kädestä: kiitos kun et vienyt väkisin, nyt voidaan mennä.


  On hurjan avartavaa huomata, miten eläin antaa paljon kun sen luokse menee aivan avoimin mielin, ilman ennakkoluuloja. Kun menet hakemaan jukuripäistä hevosta tarhasta ajattelematta että nyt se kaakki taas rettelöi. Lähestyt rauhassa, annat toiselle tilaa ja kuljette yhdessä. Siitä ei seuraa hyvää, jos menet jo valmiiksi kärttyisänä toisen luokse. 


  Ihan pienetkin eleet ovat tärkeitä, ja niillä voi näyttää paljon. Monet pitävät kania vain lemmikkinä, mutta minä koitan panostaa suhteeseen. Että kani olisi ystävä jota ymmärtää puolin ja toisin, ikäänkuin laumanjäsen. Että se itsekin uskaltaisi luottaa että uusissakaan tilanteissa ei ole vaaraa, kun suhde on kunnossa. En halua kisata kanillani esteitä, haluan kisata kanin KANSSA esteitä. Suhde on siinäkin tärkeää.



"muuten kaikki on kuin ennen, mutta hännät on pidempiä!"

Meille muutti tänään Carolalta kaksi komeaa hiirimiestä, Esa-Korianteri Toinen ja Pasi-Jesperi. Valmiiksihan kotona oli jo pari hiirityttöä, joista Hitleriina ja Mussoliina saivatkin nyt lähteä poikaslootiin mammailemaan kun uroksia saatiin taloon. Ennen naisiin menoa pienet miehet puhdistivat romanttisesti toistensa pallit, ehkä se oli jokin onnenrituaali?
Vasemmalla Pasi, oikealla Esa.
Hiiripareja yhdistäessä kiinnitin jo huomiota tyyppien lempeyteen: haisteltiin kyllä, nuoltiinkin ja vikistiin, mutta kiinni ei käyty, eikä kaveria juoksutettu. Hamsterien kanssa yhdistäminen on niin hurjan vaikeaa, että innostus lopahti jo siinä kun sama akka antaa ukolle köniin kuudetta kertaa.
Huomasin myös tässä hiiruillessa, että tältä sen harrastamisen kuuluukin tuntua! Ehkä hiiret ovatkin se mun juttu. Hiirinaaraat on vähemmän akkamaisia kuin hamsunaaraat, hiirimiesten pallit ovat valtavat suhteessa pään kokoon, hiiret on useimmiten sileitä eikä pörröisiä, niissä on nostokahva, jos niille ei väännä joka päivä sen seitsemää sorttia pöperöä niin et ole huono ihminen siltikään, ja poikasiakin saa karsia ilman että joku puputäti on ulisemassa äidinrakkaudesta, hiirten söpöydestä ja vaaleanpunaisista poneista. Hiirissä tökkii ainoastaan haju, mutta ehkä sen kanssa voi elää!
Pari A: Esa ja Mussoliina

Pari B: Pasi ja Hitleriina

(BTW vinkvink, jos sydämessäsi on hiiren mentävä kolo niin pian olisi pieniä hiiriystäviä vailla koteja!)


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kaikki loppuu aikanaan.

  Niin moni on tullut kysymään, että koska uusia hamsteripoikueita? Viime poikueestahan on aikaa? Tuletko näyttelyyn? Haluatko poikasia? Olisiko urosta lainaan? Ja lopulta jokainen kysyy, MIKSI EI?

  Koska en jaksa kerta toisensa jälkeen vastailla, niin tässäpä kokonaisuudessaan. Poikasia ei tule, viime poikueesta on aikaa jo vuosi. Jos haluat hamsterin, käänny Saskia Purtilon tai Carola Roivaksen puoleen. Koska hamstereita on vähenevissä määrin, en myöskään käy hamsterinäyttelyissä kuin satunnaisesti ja silloinkin ilman elukoita. Kaikkia näyttää kiinnostavan, että miksi? Miksi säkin lopetat kun kaikki meni niin hyvin? Hamsterikasvatushan on kivaa, eikö vain?

  Harrastuksen ei kuitenkaan kuulu aiheuttaa ahdistusta ja kyyneliä. Ei sitä, että paineiden alla meinaa oma mielenterveys järkkyä. Ei sitä, että näyttelyistä yms. tulee pakollinen paha, ja koko harrastusta pyöritetään verenmaku suussa. Kaikki vittuilevat kaikille, suunnilleen jokainen on joko katkera tai muuten vaan hiekat synnytyselimissä. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että kasvatusta on jatkettava, vaikka ei kiinnostaisikaan. Mä en kuitenkaan enää jaksa.

  Tähän ei vaikuta mammalaumojen (katkerat) juorut, ei todellakaan: aikuiset ihmiset osoittavat vain omaa tyhmyyttään. Jos asiasta koen jotain häpeää, se on vain myötähäpeää. Aina ei mene nallekarkit tasan.
Nämä muutamat hamsuvuodet eivät kuitenkaan ole olleet silkkaa paskaa, ettei kukaan vain ymmärrä väärin.  
  Oon hirmu onnellinen siitä, että pahimmat teineilyajat hääräsin hamsujutuissa enkä pyörinyt kylillä. Että kasvoin ihmisenä siinä missä muut kasvoivat lähinnä leveyssuunnassa koska ES. Että muutamat aikuiset, kokeneet kasvattajat kohtelivat kuin aikuista ja luottivat että hoidan homman. Että pääsin reissaamaan Lappeenrantaa ja Oulua myöden näyttelyissä. Kasvatti hurjasti itsetuntoa sekä stressinsieto- ja suunnittelukykyä, ja voi niitä onnistumisen hetkiä kun ehdittiin viimetipassa junaan tai oma kasvatti valioitui. Niitä tulen muistelemaan vielä kiikkustuolissakin. Opin sosialisoimaan, servaamaan, tulkkaamaan enkkutuomareita, sihteeröimään, säästämään, laskelmoimaan, reissaamaan yksin ja vaikka mitä muuta. 

  Nyt on vaan aika nostaa kytkintä ja tehdä jotain muuta: hamsuharrastus antoi hurjan paljon enkä hetkeäkään vaihtaisi pois. Ei, en niitäkään hetkiä kun raivohullu aikuinen on rähjännyt naama punaisena silkasta harmituksesta. Enkä niitä, kun huomaan pankkitilin hoikistuvan kuin Jutan superdietin kourissa.

  En mä olisi tämä sama Veera, jollen olisi aikoinaan saanut sitä ekaa hamsteria. Enkä puoliksikaan sama, jollen olisi uskaltautunut Urhon, Irman ja Oskun kanssa näyttelyyn. Vaikka hamsterit lähti, niin monta älyttömän tärkeää ihmistä jää.

Saattaa olla, että joskus palaan vielä hamsuilemaan. Toivon silloin vielä löytäväni jostain hamsterin, jonka sukutaulussa on nimi Pouta Poskikarva. Se oli mulle se kaiken hyvän alku. <3

B-poikue, Myssyn muksut kesällä 2012. Untamo, Tyhmy, Maisa ja Hestia. :3

tiistai 21. tammikuuta 2014

Lepää rauhassa, Mervi.


Ensimmäinen kanini, ensimmäinen tosiystävä. Ensimmäinen eläin jonka kanssa 
olen itkenyt onnesta.

Mutta ne hetket. Ne lukemattomat upeat hetket, ne kesäyöt ja auringonlaskut,
yhteiset herkkuhetket ja retket. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Taas valo viiltää taivaanrantaa
se päivän yöstä erottaa.

On tullut aika pois se antaa,
jota niin paljon rakastaa.
Sen järjellä me ymmärrämme,
kun toinen lähtee, toinen jää.
Vain pieni lapsi sisällämme,
ei sitä tahdo käsittää.



Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
kulje kanssa enkelin.
Hyvää matkaa, hyvää matkaa,
sinua paljon rakastin.



"Haluan eron jälkeen tuntea, että tein päätöksen tarpeeksi ajoissa. Ettei jokainen uusi huominen tuonut enempää kipua sille, jolle se todella merkitsee."






                           



Kuvia viimeisen vuoden varrelta.


lauantai 11. tammikuuta 2014

Tervetuloa Teppo!

Aniaras Theo eli tutummin Teppo-setä
Uusi vuosi aloitettiin meillä vähän etuajassa marsujengin puuttuvan uroksen saapuessa kotiin. Herran piti saapua vasta tammikuun marsunäyttelystä, mutta SHY:n näyttely sattui sopivasti joulukuulle ja siinäpä poika pääsi samalla kotiin kun olin Ilpon kanssa tuonne menossa.
Voi sitä huomion ja herkkujen määrää!
  Näyttelystä sen verran, että Ilpolla oli ainakin oikein mukavaa! SHY:n buffa huusi tyhjyyttään mutta omin eväin mennään juuri tästä syystä. Näyttelyn (yllättäen) ainoana kaniherrana Ilpo suorastaan kylpi huomiossa, kävi varmaankin yli kymmenen ihmisen sylissä, tutustui paikkoihin ja sai herkkuja. Ulkonakin käytiin, kun näyttelypaikalla oli lunta josta poika kovin pitää.

   Lähdin näyttelymatkalle Carolan mukana vain siitä syystä että Ilpo saa sosiaalistua ja pääsi kolmannen kerran automatkalle, jotta tottuu reissaamiseen ja näyttelypaikan häslinkiin jotka ovat väistämättä isona edessä. Oikein kiltisti Ippe käyttäytyi ja hurmasi ihmisen toisensa perään lempeydellään. Olipa tuo myös yhden sylittelijän mukaan hyväkäytöksisin kani jota hän oli koskaan nähnyt, hyvä Ilpo!
  Haimme Carolan kanssa ruotsalaistuomari Lotta Lingin asemalta ja hän oli myös paluumatkalla mukana, joten marsuista ja koirista tuli juteltua lähinnä ruotsiksi. Oikein kiva reissu siis!

Ilpo Jennin syliteltävänä

On rankkaa olla suosittu!