Parasta eläimissä on se suhde.

  Pohdin pitkään, miksi ylipäänsä harrastan eläimiä. Mikä juuri niissä kiehtoo? Lopulta tajusin että ei, se ei ole se söpö ulkomuoto, ei kisamenestys eikä se, että pitäisin eläimiä 'vauvankorvikkeina' kuten jotkut. Se on se suhde. Luottamussuhde, jonka eteen saa tehdä työtä, joka vaatii kärsivällisyyttä, herkkikseltä kyyneliäkin, turhautumista ja epätoivoa, mutta joka palkitsee niinä pieninä hyvinä hetkinä. 

  Minulle on sattunut jostain syystä paljon ns. ongelmaeläimiä. Eläimiä, jotka ovat käyttäytyneet huonosti: eli omistaja ei ole niitä ymmärtänyt. Mervi oli sellainen. Alkuun olinkin sitä mieltä, että akka on toivoton tapaus ja siitä saisi lähinnä soppaa. Mervi kuitenkin opetti hurjasti, ja vasta nyt olen ymmärtänyt enemmän siitä mitä kaikkea se antoi.

  Se opetti tietynlaista herkkyyttä. Kunnioittavaa asennetta eläintä kohtaan, että ensin kuulostellaan ja tarkkaillaan ja sitten vähän haistetaan. Joinain päivinä nopea nuuhkaisu riitti, ei tarvittu paijailuhetkiä. Sitä, että osaa eläimen vaatiessa virittäytyä tietynlaiseen herkkyystilaan, peilata eläimen jokaista reaktiota, kunnioittaa ja antaa tilaa, pelata siinä samalla yhteispeliä. 

  Ennen Merviä otin eläinasioissa mallia luonnollisesti kokeneemmilta. Opin rohkeutta käsittelyssä, mutta Mervi opetti ihan muuta. Nykyään lähestynkin uutta eläintä aivan uusin silmin: tahdon tutustua ja tulla sen silmissä hyväksytyksi ja vaarattomaksi, ennen kuin 'käyn kiinni'. Mervi ei sietänyt tätä yleistä syliin vaan -käytöstä ollenkaan. Se nappasi monet kerrat nilkkaan kiinni, jos koitin ottaa sitä tarhasta väkisin sisälle. Silloin harmitti istua tuntikausia ulkona odottamassa että pupu on valmis, mutta jälkeenpäin tajusin, että se vain opetti. Se näytti, miten se tahtoo tulla kohdelluksi. 

  Opin Merviltä myös sitä, miten pienestä voi olla kiitollinen, ja että pienetkin asiat merkitsevät. Neiti ei usein osoittanut hellyyttä ihmiselle, mutta silloin kun se sen teki, sain olla hurjan otettu! Muistan yhdenkin kerran, kun Mervin kanssa kentällä kotiinpaluusta taistellessa olin jo hermoromahduksen partaalla. Annoin kuitenkin kanin olla rauhassa ja istuin itse toisaalla. Yhtäkkiä Mervi kuitenkin ilmestyi viereeni, hyppäsi syliin ja nuolaisi kädestä: kiitos kun et vienyt väkisin, nyt voidaan mennä.

  On hurjan avartavaa huomata, miten eläin antaa paljon kun sen luokse menee aivan avoimin mielin, ilman ennakkoluuloja. Kun menet hakemaan jukuripäistä hevosta tarhasta ajattelematta että nyt se kaakki taas rettelöi. Lähestyt rauhassa, annat toiselle tilaa ja kuljette yhdessä. Siitä ei seuraa hyvää, jos menet jo valmiiksi kärttyisänä toisen luokse. 

  Ihan pienetkin eleet ovat tärkeitä, ja niillä voi näyttää paljon. Monet pitävät kania vain lemmikkinä, mutta minä koitan panostaa suhteeseen. Että kani olisi ystävä jota ymmärtää puolin ja toisin, ikäänkuin laumanjäsen. Että se itsekin uskaltaisi luottaa että uusissakaan tilanteissa ei ole vaaraa, kun suhde on kunnossa. En halua kisata kanillani esteitä, haluan kisata kanin KANSSA esteitä. Suhde on siinäkin tärkeää.